Päihdeongelmaisten vankien selviytymiskeinot ja ulkoinen tuki Anna-Maija Hautala Päihteiden käyttö ja rikollinen toiminta ovat usein toisiinsa kytkeytyneitä ilmiöitä. Vankeinhoidon piiriin kulminoituu siten huomattava osa päihteiden käyttöön liittyvistä ongelmista, mikä asettaa merkittävän haasteen vankiloissa toteutettavalle hoitotyölle päihdeongelmaisten vankien auttamiseksi. Koska myös vankiloissa toteutettavan päihdetyön on perustuttava tieteelliseen tietoon pelkkien käytännön kokemusten sijasta, hoitotieteessä on tutkittava nykyistä enemmän päihdeongelmaisiin vankeihin ja päihdetyöhön liittyviä ilmiöitä. Pro-gradu –tutkielmani (Hautala 1998) tarkoituksena oli kuvailla vankien selviytymistä kohti päihteettömyyttä vankien omasta näkökulmasta. Tutkimuksella haettiin vastausta seuraaviin kysymyksiin: 1) Millaiset selviytymisvaatimukset ovat johtaneet vangin käyttämään päihteitä ja ylläpitäneet vangin päihteiden käyttöä? 2) Millaiset selviytymiskeinot tukevat vankia vankeusaikana hänen pyrkimyksessään kohti päihteettömyyttä? 3) Millaista on päihteistä eroon pyrkivän vangin mielestä ulkoinen tuki ja siihen liittyvät odotukset vankeusaikana? 4) Millaisia ovat vangin arviot selviytymisestä vankeuden jälkeen? Tutkimusaineisto hankittiin keväällä 1996 teemahaastattelumenetelmällä ja analysoitiin sisällönanalyysin avulla. Haastatteluteemojen muodostamisessa sovellettiin Lazaruksen ja Folkmanin (1984) CPT-mallia stressistä ja selviytymisestä. Tutkimuksen kohderyhmänä oli kolmesta eri vankilaitoksesta kahdeksan vankia, jotka olivat tai olivat olleet vankiloiden päihdekursseilla ja/tai päihteettömillä osastoilla. Tässä artikkelissa keskityn kuvaamaan vankien käyttämiä päihteettömyyttä tukevia selviytymiskeinoja ja odotuksia ulkoisesta tuesta vankeusaikana. Päihteettömyyttä tukevat selviytymiskeinot vankeusaikana Selviytymiskäyttäytyminen on vangin yksilöllinen vastaus hänen uhkaavaksi kokemaansa tilanteeseen. Ongelma- ja tunnesuuntautuneiden selviytymiskeinojen käyttö ja tarkoituksenmukaisuus vaihtelevat vangin selviytymisprosessin eri vaiheissa. (Lazarus & Folkman 1984.) Päihteiden käyttö voidaan nähdä selviytymiskeinona, jonka avulla vangit pakenevat ongelmia ja helpottavat elämäntilannettaan hetkellisesti (Folkman ym. 1986). Päihdehoitotyön auttamismenetelmien on kohdistuttava tukemaan päihteistä eroon pyrkiviä vankeja siten, että vangit korvaavat epäadaptiiviset päihteisiin ja rikollisuuteen liittyvät selviytymiskeinot terveyttä edistävillä ajatus- ja toimintatavoilla. Vankien käyttämät päihteettömyyttä tukevat selviytymiskeinot vankeusaikana ovat sekä kognitiivisia että toiminnallisia yrityksiä hallita omaa päihteiden käyttöä ja siitä seuranneita ongelmia. Tunnesuuntautuneita selviytymiskeinoja ovat päihdekeskeiseen elämäntapaan väsyminen, tahdon voimaan luottaminen ja ihmisenä kasvaminen. Päihdekeskeiseen elämäntapaan väsyminen muodostui tutkimukseen osallistuneiden vankien kuvauksista, joissa he kertoivat uupuneensa päihteiden käyttöön ja kyllästyneensä nuoruudessa opittuun elämäntapaan vanhenemisen myötä. Tahdon voimaan luottaminen oli tutkittaville itsensä ja elämän rakastamista sekä itseensä ja elämään uskomista. Ihmisenä kasvaminen ilmeni omana henkisenä kasvuna ja asenteiden muutoksina sekä ruumiillisena ja henkisenä hyvinvointina. ”Sitä on tullut narkomaaniksi nyt jäämällä koukkuun tähän puhtaaseen elämään. Aina kumminkin jossain koukussa.” Ongelmasuuntautuneita selviytymiskeinoja ovat tietoinen ajatteleminen, aktiivinen toimiminen ja ulkoiseen apuun tukeutuminen. Tietoisen ajattelemisen kautta tutkimukseen osallistuneista vangeista oli tullut oman elämänsä asiantuntijoita ja löytöretkeilijöitä. Aktiivisen toimimisen avulla he pyrkivät korvaamaan ja unohtamaan päihteiden käytön sekä estämään turhautumisen. Ulkoiseen apuun tukeutuminen oli sosiaalisen tuen hakemista ja päihteettömään ympäristöön turvaamista. Päihteettömyyttä tukevilla selviytymiskeinoilla vangit pyrkivät vastaamaan selviytymisvaatimuksina koettuihin kestämättömään omaan olotilaan ja päihderiippuvuussairauteen. ”...en mä funtsannut niin tarkalleen ennen kuin mä jouduin linnaan takas. Silloin mulla oli aikaa funtsata, kun ei vetänyt mitään. Silloin mä aloin huomaamaan kaikki ne negatiiviset hommat.” Ulkoinen tuki ja siihen liittyvät odotukset vankeusaikana Tutkimukseen osallistuneiden vankien kokemukset ulkoisesta tuesta ja siihen liittyvistä odotuksista vankeusaikana jakaantuivat työntekijöiltä, vankitovereilta ja päihdehoidosta saatavaan tukeen ja niihin liittyviin odotuksiin. Ulkoinen tuki oli sekä positiivista että negatiivista tukea. Positiivinen ammatillinen tuki oli tutkittavien mielestä vangin emotionaalista ja konkreettista auttamista. Vankilan työntekijältä vangit vaativat ammatillisuutta, johon sisältyivät vaatimukset inhimillisyydestä ja tietotaidosta. Negatiivinen ammatillinen tuki ,muodostui tutkittavien kokemuksista, joiden mukaan työntekijät olivat rikkoneet vaitiolovelvollisuutensa ja kohdelleet vankeja alistavasti. Jotta vankeinhoito pystyisi tarjoamaan päihdeongelmaisille vangeille heitä auttavaa positiivista ammatillista tukea, vankiloihin tarvitaan työntekijöitä, joilla on vankka teoreettinen ja käytännöllinen päihdealan asiantuntijuus, empaattinen asennoituminen päihdeongelmaisiin vankeihin ja riittävästi aikaa vankiloissa toteutettavaan päihdetyöhön. ”...että on henkilökuntaa, kenen kanssa pystyy mennä puhumaan. Se pelkkä tietoisuuskin jo siitä, että on joku joka ymmärtää ja kenen kanssa voi keskustella.” Vertaistuki muodostui tutkittavien kokemuksista vankien yhteishengestä ja vankien keskinäisistä ongelmista. Vankien yhteishenkeen kuuluivat keskustelu vankitovereiden kanssa ja toisten huomiointi. Vankien keskinäisiä ongelmia olivat yhteishengen puute, luottamattomuus vankitovereihin ja vaikeus keskustella omista asioista toisten kanssa. Negatiivinen vertaistuki ylläpiti tutkittavien mielestä huonoa ilmapiiriä ja esti ryhmäytymistä päihdehoidon aikana. Siksi vertaistukeen on kiinnitettävä riittävästi huomiota esim. valittaessa vankeja päihdekursseille ja päihteettömille osastoille. ”...välistä pääsee luikkiin sellasii, joille tää (=päihdehoito) ei oo tarpeen tai ei voi sanoa ehkä oikeutta, mutta ei oo oikee paikka niille ja sitten, kun ne pääsee luikahtaa tänne, niin se kärsii se koko ryhmä.” Päihdehoidon tarjoama positiivinen tuki jakaantui tutkittavien mukaan ilmiöistä ja ongelmista keskusteluun, arkielämän taitojen opetteluun sekä päihteettömyyteen ja sen kontrollointiin. Päihdehoidon aikana vangit opettelivat puhumaan omista ja yhteisistä ongelmistaan, mikä lisäsi vankien itsetuntemusta ja taitoa huomioida toisia. Arkielämän taitojen opettelu palveli vapauteen valmentautumista. Päihteettömässä ympäristössä vankeusrangaistuksen suorittaminen helpottui jatkuvien päihdetarjontatilanteiden puuttumisen vuoksi. Negatiiviset kokemukset olivat tunteita siitä, että päihdehoidosta ei ollut mitään hyötyä tai oma olotila ei ollut vastaanottava tarjotulle tuelle. ”On noi ryhmät auttanut siinä mielessä, että on lopullisesti huomannut sen, että miten toi kaman käyttö on vaikuttanut mielialaan ja päähän.” Päihdeongelmasta selviytyminen on kokonaisvaltainen elämänmuutos, joka vaatii päihdeongelmaiselta laaja-alaisia selviytymispyrkimyksiä, sosiaalisen tuen saantia ja ympäristöstä johtuvien tekijöiden kontrollointia (Murphy 1993). Siksi vankiloiden päihdehoitoihin on sisällytettävä interventiot vankien psyykkisten ja sosiaalisten ongelmien hoitamiseksi sekä strategiat addiktiivisen elämäntavan muuttamiseksi (Peters ym. 1993). Päihdehoidon aikana vankien selviytymistä voidaan tukea parhaiten ohjaamalla vankeja päihteettömyyttä tukevien selviytymiskeinojen käyttöön. Lopuksi Päihteiden käytöstä luopuminen ja siihen liittyvästä elämäntavasta toipuminen olivat jokaisella tutkimukseen osallistuneella vangilla oma prosessinsa. Useimmille tutkittavista vankiloiden päihdehoitoon osallistuminen oli pisin hoitojakso ja päihteetön aika heidän lähimenneisyydessään. Tästä syystä vankeusaikaa tulee hyödyntää siten, että se tarjoaa vangeille mahdollisuuden osallistua pitkäjänteiseen päihdehoitoon (vrt. Huumausainestrategia 1997). Vankiloiden päihdehoitoja kehitettäessä ei voida unohtaa vankien näkökulmaa, sillä he ovat parhaita asiantuntijoita elämänkokemustensa kautta. Tutkimustulosten (Hautala 1998) avulla voidaan kehittää vankiloissa toteutettavaa hoitotyötä päihteistä eroon pyrkivien vankien hyvinvoinnin ja elämänlaadun parantamiseksi. Tutkimustuloksia voivat hyödyntää myös päihteistä eroon pyrkivät vangit ja vankiloiden ulkopuoliset päihdehoitopaikat. Tulevaisuudessa merkittävän haasteen hoitotieteellisille jatkotutkimuksille asettavat vankiloiden päihdehoidon vaikuttavuus ja sen arviointi vankien selviytymisen näkökulmasta tarkasteltuna (vrt. Koski-Jännes 1995). ”Näköjään on sitten näitä paikkoja, joissa hoitajat tukee sitä omaa pikku liekkiä, josta alkaa syöksemään tulta.” Lähteet: A. & Gruen, R.J. 1986. Dynamics of a Stressful Encounter: Cognitive Appraisal, Coping, and Encounter Outcomes. Journal of Personality and Social Psychology 50(5):992-1003. Hautala, A-M. 1998. Vankien selviytyminen kohti päihteettömyyttä. Pro gradu-tutkielma. Oulun yliopisto, Hoitotieteen laitos. Huumausainestrategia. 1997. Huumausainepoliittisen toimikunnan mietintö. Komiteamietintö 1997:10. Puheenjohtaja K.J. Lång. Sosiaali- ja terveysministeriö, Helsinki. Koski-Jännes, A. 1995. Huppu silmiltä. Katsaus vankien päihteiden käytön vähentämismenetelmiin ja niiden tuloksellisuuteen. Oikeusministeriön vankeinhoito-osaston julkaisuja 1/1995. Hakapaino Oy, Helsinki. Lazarus, R. & Folkman, S. 1984. Stress, appraisal and coping. Springer Publishing Company, New York. Murphy, S.A. 1993. Coping Strategies of Abstainers From Alcohol Up To Three Years Post-Treatment. Image: Journal of Nursing Scholarship 25(1):29-36. Peters, R.H., Kearns, W.D., Murrin, M.R., Dolente, A.S. & May, R.L. 1993. Examining the Effectiveness of In-Jail Substance Abuse Treatment. Journal of Offender Rehabilitation 19(3-4):1-39.