Suomen rikosoikeuskulttuurin suuri linja Olavi Heinonen 1. Suomalaisella rikosoikeudella ja kriminaalipolitiikalla on vuosisatojen taakse ulottuva historiansa. Meidänkin maassamme rikosoikeus on vanhimpia oikeudenaloja. Ja siellä, missä tehdään rikosoikeutta luovia tai siihen perustuvia ratkaisuja, voidaan puhua myös kriminaalipolitiikasta. Mutta suunnitelmallisen kriminaalipolitiikan Suomessa voitaneen katsoa alkaneen vasta 1800-luvun jälkipuoliskolla. Silloin saatiin ensimmäinen suomalainen rikoslaki ja vankeinhoitolaitos saavutti vakiintuneen aseman. Jo 1800-luvulla nousi esille eteviä rikosoikeuden tutkijoita, ennen kaikkea Jaakko Forsman, mutta ensimmäiseksi merkittäväksi kriminaalipoliitikoksi voitaneen nimetä vasta Allan Serlachius. Hän toi julkisuuteen monia uusia kriminaalipoliittisia vaihtoehtoja, joista suurin osa on kirjattu hänen oikeusministeriön toimeksiannosta valmistelemaansa rikoslakiehdotukseen. Johdonmukaista kriminaalipoliittista linjaa ei 1900-luvun alkupuoliskolla pystytty kuitenkaan luomaan. Myös rikosoikeudenhoidon kehitystä vaikeuttivat monet yhteiskunnalliset murrokset. Tultaessa 1960-luvulle voimassa ollut rikosoikeudellinen lainsäädäntö oli hämmentävän ristiriitaista. Vuoden 1889 rikoslaki oli vielä voimassa laajalti myös alkuperäisessä muodossaan. Se edusti monilta osilta vanhaa aikaa. Sen ohella oli voimakkaasti tekijärikosoikeudelliseen ajatteluun perustuvaa lainsäädäntöä. Maasta puuttui selkeä kriminaalipoliittinen kokonaisnäkemys. 2. Epätyydyttävä tilanne purkautui 1960-luvun jälkipuoliskolla voimakkaaseen julkiseen kriminaalipoliittiseen keskusteluun. Ja harvinaisen nopeasti alkoi muotoutua johdonmukainen kriminaalipoliittinen linja, joka löi itsensä läpi rikosoikeudellisessa lainsäädännössä jo vuosikymmenten vaihteessa 1960/1970. Hoitoideologian torjumisessa ja uusklassisen ajattelun omaksumisessa Suomi nousi Pohjoismaiden kärkeen. Rikoslain kokonaisuudistus pantiin vireille. Suomen vankiluku lähti laskemaan ja on edelleen samalla linjalla lähes ainoana eurooppalaisena maana. Toki 1970-luvun kriminaalipoliittista ajattelua on jouduttu tarkistamaan. Esimerkiksi uusklassisesta ajattelusta on jouduttu osittain luopumaan. Perusoikeusajattelu on tuonut tällä vuosikymmenellä rikosoikeuteen ja kriminaalipolitiikkaan uusia ulottuvuuksia. Mutta suurta linjaa on kaiken aikaa seurattu. Alan asiantuntijat ja toimijat ovat olleet suurella joukolla mukana tämän linjan luomisessa. 3. Suomessa ei koskaan ole ollut keskitettyä kriminaalipoliittista johtoa. Vahva ja asiantunteva oikeusministeri on ajoittain pystynyt näyttämään kaapin paikan. Välillä johtava rooli on näyttänyt olevan eduskunnalla, vankeinhoito-osaston ylijohtajalla tai yliopistollisilla asiantuntijoilla. Ehkä tässä on eräs selitys sille, että on pysytty niin pitkään johdonmukaisella linjalla. Siitä ei ole päättänyt yksi viranomainen tai vastaava taho. Oppositio on ollut tavallaan aseeton, kun selkeää vallanpitäjää ei ole ollut olemassa. Eikä edes mitään vahvaa oppositiota ole ollut olemassa. Linjan vahvuus on taas ollut siinä, että sen taakse ovat omista lähtökohdistaan tulleet niin laajat viranomais- ja asiantuntijapiirit. Ajattelutavan johdonmukaisuus on tehnyt helpoksi saavuttaa kokonaisnäkemys siitä, missä suomalaisessa kriminaalipolitiikassa on näinä vuosikymmeninä ollut kysymys. Omakohtainen kokemukseni on tuomarikunnasta. Vielä 1970-luvun alkupuoliskolla tapasi vain hyvin harvoja tuomareita, joilla oli selkeä näkemys kriminaalipolitiikan tavoitteista ja keinoista, erilaisia ja eri suuntiin käyviä mielipiteitä oli kyllä paljonkin. Tänä päivänä tuomarit hyvin tietävät, mistä on kysymys, vaikka ehkä kaikki eivät täysin hyväksykään virallista kriminaalipoliittista linjaa. 4. Suomalaisen kriminaalipolitiikan suuren linjan luomiseen ja kehittämiseen osallistuminen oli elämäntyö, jonka K.J. Lång sai tehtäväkseen. Onnellisten tähtien ansioista K.J. oli syntynyt juuri oikeaan aikaan noustakseen esille otollisella hetkellä ja valinnut sopivan koulutuksen sijoittuakseen sille tuuliselle paikalle, josta hän enimmän osan tästä elämäntyöstään teki. Päinvastoin nähtynä suomalaiselle kriminaalipolitiikalle kävi hyvin, kun se sai K.J. Långin työntekijäkseen oikeaan aikaan. K.J.:n noustessa vankeinhoitolaitoksen johtoon tarvittiin näkyvälle paikalle kriminaalipoliitikkoa, jossa yhtyvät radikalismi, liberalismi ja humanismi. Onnea oli myös siinä, että K.J. valitsi juuri kriminaalipolitiikan urakseen. Hänen ihmeteltävän monet ja erilaiset kosketuspintansa suomalaiseen ja kansainväliseen todellisuuteen kertovat sen, että hän olisi voinut tehdä menestyksellisen uran monella muullakin tavalla – ja itse asiassa tekikin päätyönsä ohella. 5. Vaikka K.J. Långin ja suomalaisen kriminaalipolitiikan toisensa löytämisessä voidaankin puhua onnellisten tähtien myötävaikutuksesta, tuskin kriminaalipolitiikka K.J.:lle onnen hetkiä tuotti – ehkä kuitenkin joskus, esimerkiksi kun hän tapasi elämään takaisin selvinneen vanhan vankilakundin tai sai olla mukana jouluaattona vankilan joulukirkossa. Asemansa takia – ja koska oli siihen muutenkin valmis – K.J. seisoi koko ajan kriminaalipoliittisessa rintamavastuussa. Epäonnistumiset – ja niitähän rikosoikeudenhoidossa aina sattuu riippumatta siitä, kuinka hyvin sitä hoidetaan – kaadettiin K.J.:n päälle. Mutta hänen pitkäjänteinen linjansa kesti vahvan vakaumuksen myötä kovimmatkin myrskyt. 6. K.J. Långin osalta ympyrä on sulkeutunut. Kriminaalipoliittisen työnsä päätepisteessä hän saattoi todeta, että hän oli tehnyt sen, mitä hän runsaat 30 vuotta aikaisemmin oli lähtenyt tekemään. Ja koko ajan hän oli mennyt eteenpäin.