Voidaanko kova ja pehmeä yhdistää? Kriminaalipoliittisia pohdintoja Matti Laine Luennoidessaan Studia Poenalia –luentosarjassa keväällä 1997 Vankeinhoidon koulutuskeskuksen tutkija Heikki Sarmaja kertoi löytäneensä neljästä asiasta yhtäläisyyksiä ja yhteyksiä suhteessa väärin tekemiseen ja siitä aiheutuvaan reaktioon, rangaistukseen. Nämä neljä asiaa olivat: 1. Perhe 2. Kristinusko 3. Japanilainen oikeuslaitos 4. John Braithwaite’n kriminaalipoliittinen ajattelu. Muun muassa näiden yhteyksien pohtiminen oli johdattanut Sarmajan tutkimaan kansainvälisesti tunnetuimman suomalaisen tiedemiehen Edward Westermarckin tuotantoa, josta hän tällä hetkellä valmistelee väitöskirjaansa. Mikä sitten yhdistää näitä asioita? Sarmajan mukaan niihin kaikkiin sisältyy väärinteon tuomitseminen, joskus ankarakin, mutta samalla hyvin voimakas ajatus anteeksiannosta, joskus hyvinkin pitkälle menevästä. Tätä pohdiskelua jatkamalla pyrin virittämään ajatuksia myös konkreettisesti kohti suomalaisen kriminaali- ja kriminaalihuoltopolitiikan kehittämistä. Kriminaalipoliittista utopiaa en kuitenkaan etsi. Sellaisista näyttäisi olevan enemmän haittaa kuin hyötyä. Uudistustyö on useimmiten arkipäiväistä puurtamista, pienten askelten politiikkaa, jossa ripaus idealismia ei sinänsä ole pahitteeksi. Suuret harppaukset ovat kuitenkin aina ongelmallisia, jopa vaarallisia. Aloitan pienellä kertauksella John Braithwaite’iin liittyen. Häpeä ja uudelleenintegrointi Jo vuosikymmeniä on kriminologiassa puhuttu siitä, miten rikosoikeusjärjestelmien perusongelma on niiden voimakkaasti leimaava ja ulossulkeva luonne. Ratkaisua ei kuitenkaan ole löydetty, jos on paljoa haettukaan. Itse asiassa voidaan väittää, että tässä on yksi klassisen rikosoikeusajattelun sokea piste. Se haluaa kiinnittää huomion vain tekoon, ja retoriikassaan tekeekin näin. Mutta se ei ole kovin kiinnostunut käytännön seurauksista eikä näe, että se liittää aina teon tekijään niin kiinteästi, että seuraukset ovat dysfunktionaalisia. Ratkaisua ja uusia vaihtoehtoja perinteiselle rikosoikeusajattelulle on etsinyt australialainen kriminologi John Braithwaite kumppaneineen. Hänen kriminologinen ja kriminaalipoliittinen ajattelunsa on saanut vaikutteita Australian aboriginaalien ja Uuden Seelannin maorien oikeudellisista toimintatavoista, mutta myös Japanin oikeuslaitoksen toiminnasta. Braithwaite’n teorian peruskäsite on ”uudelleenintegroiva häpeäntuottaminen” (reintegrative shaming). John Btraithwaite’n mukaan meidän on nähtävä rikoksen ja sosiaalisen kontrollin välttämätön yhteys. Lähtökohtana on, että itse rikollinen teko on tuomittava ja sitä pidetään häpeällisenä. Mutta samaan aikaan huolehditaan siitä, että poikkeavaan tekoon syyllistynyt integroidaan yhteiskuntaan. Pyritään pois ”alentamisseremonioista”, joissa rikokseen syyllistyneestä tehdään ulkopuolinen. Näissä leimaamisseremonioissa, jollaisia perinteiset rikosoikeuskäsittelyt paljolti ovat, järjestys on seuraavanlainen: hylkääminen – alentaminen – ulossulkeminen. Tämän vaihtoehdoksi Braithwaite haluaa integroivia seremonioita, joissa järjestys etenee seuraavasti: hylkääminen – ei-alentaminen – sisäänottaminen. Australiassa ja Uudessa Seelannissa integroivien seremonioiden toteutusmuotona ovat ns. yhdyskuntakonferenssit (tai perheryhmäkonferenssit), jotka liittyvät nuorten tekemiin rikoksiin. Niillä pyritään välttämään oikeuskäsittely ja nuorisovankilan käyttö. Johonkin huoneeseen kokoontuu rikoksentekijä sekä ryhmä hänen tukijoitaan (ydinperheen jäseniä, täti/setä, jalkapallovalmentaja ym.) ja rikoksen uhri sekä hänen tukijoitaan (lähinnä perheenjäseniä). Lisäksi mukana on koordinaattori, joka voi olla paikallinen poliisi tai sosiaalityöntekijä. Osallistujien määrä on vaihdellut muutamasta kymmeniin. Koordinaattorin ohjaamassa keskustelussa rikoksentekijän tärkeänä tehtävänä on kuvata rikoksen luonne ja sen taustatekijät. Uhri ja hänen tukijansa ilmaisevat, usein tunnetasolla, teon hylkäämisen ja tuovat esiin sen vastuuttomuuden ja ajattelemattomuuden. Ammatillinen koordinaattori pyrki luomaan sovintoa ja anteeksiantoa. Braithwaite ja Mugford analysoivat 23 tällaista konferenssia ja pyrkivät etsimään tekijöitä, jotka yhdistävät onnistuneita seremonioita. Yksi keskeinen lähtökohta on, että itse teko (mutta ei tekijää) siirretään pois sen arkipäiväisen luonteen ”valtakunnasta” ja määritellään vastuuttomaksi, vääräksi, rikokseksi. Teko ja tekijä tulee pikemmin erottaa toisistaan kuin yrittää määritellä ne yhdeksi kokonaisuudeksi. Rikoksentekijän itseyttä tulee kunnioittaa, hän ei ole vain rikoksentekijä, vaan paljon muuta. Mutta hänen tekonsa tuoma kollektiivinen ja yksilöllinen häpeä tulee tuoda avoimesti esiin ja kohdattavaksi. Ongelmasta otetaan myös kollektiivinen vastuu, mikä voidaan tehdä jopa muodollisesti kirjallisella sopimuksella. Näin ehkäistään yksilön leimautumista ja vastuunpakoilua. Seremonioiden yhtenä tavoitteena onkin estää ns. neutralisaatiotekniikoiden käyttöönotto, joiden avulla voidaan paeta yksilöllistä vastuuta ja selittää rikokset pois. Ammatillisten koordinaattorien tulee samaistua kaikkiin osallistujiin (tekijä, uhri, perheet) ja myös yhteiskunnan yleiseen intressiin. Uhrille ja hänen tukijoilleen on annettava reaalista valtaa ja vaikutusmahdollisuuksia. Myös valtaan liittyvää epätasa-arvoisuutta tulee pyrkiä vähentämään konferenssien yhteydessä. Onhan sovittelunkin yksi perusongelma se, ettei kaikilla ole samoja ”resursseja” sovitella. Yleisin kritiikki em. ajattelua kohtaan on se, että tällainen malli voi toimia Uuden Seelannin maorien keskuudessa, mutta ei lännen suurkaupungeissa. Mutta Braithwaite ja Mugford kiistävät tämän. He korostavat, ettei ole löydettävissä mitään kriminaalipoliittista utopiaa, on vain parempia tai huonompia suuntia, mihin edetä. Heidän mielestään em. seremonioita on toteutettu menestyksekkäästi mm. Aucklandissa, suurkaupungissa, joka kärsii syvistä laman ja asunnottomuuden aiheuttamista ongelmista sekä jengiväkivallasta. Yksi konferenssin tavoite on ollut myös kansalaistietoisuuden ja –tiedon lisääminen (vastakohtana ammatillistuneelle juridiikalle). Kaiken kaikkiaan voidaan kysyä, olemmeko menneet liian pitkälle ajattelussa, jossa yksilöt nähdään vain heidän laillisten oikeuksiensa kautta. Michael Ignatieff viittaa paljolti tähän todetessaan: ”Me olemme enemmän kuin oikeuksia kantavia olentoja ja meidän tulisi kunnioittaa henkilöä enemmän kuin hänen oikeuksiaan. Aikamme hallinnollinen hyvä omatunto tuntuu muodostuvan yksilön oikeuksien kunnioittamisesta, samalla kun se alentaa heidät henkilöinä.” Japanilainen oikeusajattelu Useissa länsimaissa kriminologiassa ja kriminaalipoliittisissa julkaisuissa on viime vuosina viitattu ja esitelty japanilaista kriminaalipoliittista ja rikosoikeudellista ajattelua. Usein positiivisessa mielessä. On sanottu, että japanilainen yhteiskunta noudattaa kriminaalipoliittisissa käytännöissään uudelleenintegroivan häpeän periaatetta, jonka taustalla on mm. japanilainen perhemalli. Japanin kulttuuri ja yhteiskunta ovat keskeiseltä olemukseltaan suhteisiin perustuvia ja kontekstuaalisia. Japanissa ei ihmistä ajatella yksilönä, joka voisi olla jotenkin irrallaan sosiaalisista suhteistaan, rooleistaan ja tilanneyhteyksistään. Samaan aikaan olemme nähneet mm. televisiossa dokumentteja, joissa maan rangaistusjärjestelmää pidetään yliankarana ja ihmisoikeussopimusten vastaisena. Vaikka minulla oli mahdollisuus tutustua Japanin vankeinhoitoon ja kriminaalihuoltoon tämän vuoden toukokuussa, en pyri tässä ratkaisemaan, kumpi näkökulma on totuudellisempi. Mutta yksi asia näyttäisi varmalta: japanilainen rikosoikeudellinen ajattelu yhdistää mielenkiintoisella tavalla kovuuden ja pehmeyden, ankaruuden sekä häpeän ja toisaalta lempeyden ja anteeksiannon. Kerrotaan kahta tositarinaa, miten kulttuurit kohtaavat erilaisissa oikeuskulttuureissa. Amerikkalainen nainen syyllistyi Japanissa rikokseen. Hän pyrki parhaan maansa tradition mukaisesti kaikin keinoin kiistämään teon tai ainakin muuttamaan siihen liittyvää syytettä. Hänet tuomittiin hyvin ankarasti, koska hän ei myöntänyt tehneensä mitään väärin, eikä osoittanut katumustaan mitenkään. Japanin oikeusajattelussa jo pelkkä kirjallinen anteeksipyyntö uhrilta tai pieni korvaus voivat merkitä huomattavaa tuomion pienentämistä. Ei-muodollista sopimista tuetaan kaikin keinoin ja usein aloitteentekijänä tällaisessa toimii poliisi. Vastaavasti japanilainen mies syyllistyi rikokseen Yhdysvalloissa. Hän myönsi heti tekonsa ja sai melko ankaran tuomion syyttäjän syytteen mukaisesti. Hänen asianajajansa ei ymmärtänyt taktiikkaa; käymällä kauppaa syytteestä, teko ja sitä kautta myös tuomio olisi voinut muuttua ja lieventyä. Voimme kysyä, ilmentääkö tämä ajattelun ero edellä mainittua eroa yksilön ja yksilön oikeuksien välillä. Anteeksiantamisen periaate ja uudelleenintegrointi näkyy myös rikosoikeusjärjestelmän rakenteessa. Tunnetustihan Japanin vankiluku on kehittyneiden maiden alhaisimpia. Keskivankiluku on 1990-luvulla ollut noin 45000, mikä suhdelukuna 100 000 asukasta kohti on noin 38, kun Suomen vastaava luku on noin 65 ja USA:n lähes 700. yhdysvalloissa on siten noin 20 kertaa enemmän vankeja kuin Japanissa. Keskeisin vankiluvun pienuuteen vaikuttava tekijä on mitä ilmeisemmin perinteisen rikollisuuden alhainen taso, mutta myös rikosoikeuskoneiston ”toisen pään” lievä ja anteeksiantava suhtautuminen. Vain noin 4,5 % oikeusistuimissa rangaistuista saa vankeustuomion ja niistäkin lähes 60 %:n tuomio annetaan ehdollisena. Myös rikosoikeusjärjestelmän toimijoiden ihanteelliset mallit ovat erityyppisiä kuin lännessä. Japanilainen poliisi haluaa olla tunnettu mieluummin lämpimästä huolenpidostaan kuin tiukasta lainvalvonnastaan. Myös vankiloissa voimankäyttö on osoitus vartijan epäonnistumisesta. Jotkut tutkijat kertovat, että vartija, joka joutuu käyttämään voimakeinoja, joutuu muun vartijayhteisön halveksimaksi ja eristämäksi, koska hän on häpäissyt koko vartijayhteisön. Kuri ja kontrolli halutaan säilyttää nimenomaan ja vain ”ihmissuhdekeinoilla”. Tämä näkyy mm. siinä, että vangin fyysinen pahoinpitely vartijan taholta johtaa automaattisesti seitsemän vuoden ehdottomaan vankeustuomioon, mikä on japanilaisenkin mittapuun mukaan hyvin ankara rangaistus. Portia vs. Persephone Brittiläiset kriminologian ja sosiaalityön tutkijat Guy Masters ja David Smith ovat hyödyntäneet kahta käsitteellistä mallia hahmottaessaan sitä, mikä on oleellista niin Braithwaite’n ajattelussa, Uuden Seelannin yhdyskuntakonferensseissa kuin Japanin oikeusajattelussakin. Nämä mallit ovat Portia-malli ja Persephone-malli. Edellinen merkitsee muodollista ja abstraktia oikeutta, joka on rationaalinen ja yksilön oikeuksiin keskittyvä, ehkä myös maskuliininen. Jälkimmäinen on konkreettinen, ihmissuhteet ja tunteet huomioiva, ekspressiivinen, ehkä myös feminiininen. Siihen kuuluu ajattelutapana välittämisen etiikka. Brittitutkijoiden mukaan perinteinen muodollinen oikeus, Portia-malli, ei sellaisenaan löydä vastauksia rikollisuuden haasteisiin. Se laiminlyö niin uhrin, tekijän, kuin tätä kautta meidät kaikki. Sen keskeisen sisällön valitettavan usein muodostaa vain negatiivinen leimaamisrituaali, jossa ei vain tekoa tuomita häpeälliseksi ja hylättäväksi, vaan myös tekijä tuomitaan. Prosessin lopputulos on useimmiten eksklusiivinen, ulossulkeva. Samalla Portia-malli ei heidän mukaansa tarjoa mahdollisuuksia oikealle kasvatusprosessille. Erittäin usein uhri poistuu oikeussalista hyvin traumaattisen kokemuksen läpikäyneenä, jopa syyllisyyttä kokeneena. Anteeksipyyntöä hän tuskin koskaan niissä puitteissa kuulee. Samalla tekijät voivat kokea prosessin vahvistavan ns. neutralisointitekniikoita: ”emme olleetkaan yksin syyllisiä”, ”vakuutushan korvasi haitat” jne. Näiden tekniikoiden avulla teon aiheuttama vähäinenkin syyllisyyden tunne voidaan hävittää. Prosessi ei tuota aitoa, ihmissuhteisiin perustuvaa häpeää, eikä se myöskään uudelleenintegroi. Persephone-malli ei pyri lieventämään rikosoikeudellista ajattelua sinänsä, joskus jopa voi sanoa, että se ankaroittaa sitä. Sen perusajatus tukee ns. suhteisiin perustuvaa oikeudellista ajattelua (relational justice). Rikollinen teko tulee tuomita, mutta ei vain muodollisesti ja abstraktisesti, vaan ihmisten oikeiden suhteiden tasolla, siten, että myös tunteet ovat mukana kuvassa. Häpeä oikeiden ja tuttujen ihmisten edessä ei edistä vääryyden neutralisointitekniikoiden käyttöönottoa ja se kaiken kriminologisen tiedon mukaan on huomattavasti tehokkaampi uusintarikollisuuden torjunnassa kuin rangaistuksen yleistävä ja pelottava vaikutus. Uudelleenintegrointi voi merkitä hyvinkin monenlaisia asioita. Ne ovat tuttuja mm. niille, jotka ovat työskennelleet sovittelun ja yhdyskuntapalvelun parissa. Kun seuraa julkisuudessa käytyä keskustelua siitä, mitä meidän tulisi tehdä jatkuviin rikoksiin syyllistyneille nuorille, Portia näyttää niin kovin voimattomalta ja mielikuvituksettomalta. Miten viikonloppuaresti voisi pelottaa nuoria, jotka autohurjasteluissaan ottavat säännönmukaisesti kuoleman riskin? Kysymys on toki vain painotuksista. Mastersin ja Smithin mukaan emme voi kokonaan hylätä muodollista oikeutta, syyllisyyden tarkkaa etsintää ja yksilön oikeusturvan painottamista. Mutta ”oikeuden etiikka” ja ”välittämisen etiikka” tulisi pystyä yhä enemmän yhdistämään. Persephonen erilainen ääni tulisi kaikua enemmän siinä prosessissa, ja niissä saleissa, joissa käsittelemme ilmiötä nimeltä rikos. Kriminaalihuolto ja kansalaisyhteiskunta On varmasti olemassa perustellut historialliset syynsä siihen, että suomalainen rikosoikeusjärjestelmä on kovin valtiokeskeinen. Kansalaisyhteiskunta on meillä edelleenkin hyvin sivussa. Ainakin tässä mielessä Portia on ja on ollut meillä kovin vallitsevana. Sama on koskenut myös kriminaalihuoltotyötämme. Vaikka Kriminaalihuoltoyhdistys ei vielä olekaan ihan täysin valtiollinen organisaatio, sen toiminnassa ympäröivän yhteiskunnan mukaan vetäminen ei ole ollut kovin laajaa ja käsittänyt lähinnä yksityisvalvojien suppeahkon käytön. Yhdyskuntapalvelu on tuonut kuulemani mukaan kuitenkin jollain tavalla uutta näkökulmaa tähän asiaan. Osallistuuhan sen kautta lukuisa joukko ns. siviilejä rikosoikeuskoneiston ytimen, rangaistuksen täytäntöönpanoon. Voi olla, ettei lainsäätäjä, emmekä me itsekään aikanaan tajunneet kaikkea tähän liittyvää periaatteellista muutosta. Siksi haluaisinkin pohtia sitä, voidaanko tällä tiellä jatkaa ja siten vahvistaa Persephone-mallia. Siksi kerron, miten kriminaalihuolto toimii Japanissa. Japanin kriminaalihuolto Ehkä tärkein ero suomalaiseen kriminaalihuoltotyöhön lienee pyrkimys Japanissa vetää kansalaisyhteiskunta mahdollisimman laajasti kriminaalihuoltotyöhön mukaan. Tämä merkitsee laajaa vapaaehtoistyöntekijöiden käyttöä, yksityisen yrityssektorin mukaan vetämistä ja toiminnan viemistä mahdollisimman paljon ruohonjuuritasolle. Myös rikoksentekijät pyritään palauttamaan mahdollisimman paljon normaaliyhdyskuntaan, normaaliyhdyskunnan jäsenien kautta, ei pelkästään ammatillisen erityisosaamisen kautta. Esimerkiksi yksityisvalvojien (Voluntary Probation Officer – VPO) kokonaismäärä on yli 48 000. He toimivat täysin vapaaehtoisuuden perusteella ja heidän tulee täyttää varsin tiukat kriteerit. Motiivit työhön vaihtelevat. Vierailuni aikana eräs maanviljelijä ilmoitti, että hän ”oli aiemmin itsekäs luonteeltaan, mutta on nyt muuttunut ja haluaa tehdä työtä yhteiskunnan hyväksi”. Valvojat saavat mitättömän muodollisen korvauksen valvontatyöstä (n. 150 mk kuussa). He ovat myös varsin iäkästä väkeä, vuonna 1994 heidän keski-ikänsä ylitti 62 vuotta. Valvontatyö perustuu suurelta osin juuri näiden työhön, esim. Kofun (300 000 asukasta) aluetoimistossa oli 5 ammatillista valvojaa (Professional Probation Officer) ja 475 yksityisvalvojaa (VPO). Myös osa sosiaalipalveluista hoidetaan vapaaehtoistoiminnan kautta. Esimerkiksi kriminaalihuollon asuntoloita ylläpitävät erityiset Kriminaalihuollon Tukiyhdistykset (Rehabilitation Aid Association), jotka keräävät rahaa ja vetävät toimintaansa paikallisia ihmisiä, mm. yrittäjiä. Vierailimme Kofussa tällaisessa asuntolassa. Sen puheenjohtajaksi oli juuri valittu uusi, innokas ”juniori”, 88-vuotias menestyvän yrityksen omistaja. Asuntolan toiminta oli pääosin rakennustyössä käyvien perheen hylkimien entisten vankien asuttamista. Näiden lisäksi on olemassa myös muita kriminaali- ja jälkihuoltoa tukevia itsenäisiä vapaaehtoistoiminnan muotoja. Japanissa toimii esimerkiksi Naisten Yhdistys Kriminaalihuollon Tukemiseksi (WARA), jonka jäsenmäärä ylitti viime vuonna 199 000 naista. Sen jäsenet järjestävät erilaisia kokouksia mm. kouluissa, vierailevat vankiloissa, tukevat asuntolatoimintaa ja järjestävät keräyksiä ja kampanjoita. On myös olemassa amerikkalaisen mallin mukainen Big Brothers and Sisters –yhdistys (BBS), jonka tavoitteena on luoda nuorten henkilöiden kummisuhteita nuorten rikoksentekijöiden kanssa. Jäseniä tässä järjestössä oli viime vuonna yli 5800. Tutustuin myös ”Yhteistyötä tekevien yrittäjien” (Cooperative Employers) –liikkeeseen, joka pyrkii työllistämään jäsentensä yrityksissä vapautuvia vankeja. Osa jäsenistä ei pysty yrityksensä luonteen vuoksi tähän, mutta he ovat muuten mukana tukemassa henkisesti ja taloudellisesti tätä toimintaa. Näitä yrittäjiä, valtaosaltaan hyvin vanhoja, tyylikkäitä liikemiehiä on Japanissa n. 4300. Vapautuneiden vankien jälkihuoltotyön perusfilosofian japanilaiset ilmaisevat seuraavasti: ”Jälkihuoltomme filosofia on se, että asianmukaisen tuen puute voi helposti saattaa rikoksentekijän vaaraan ja vaarantaa myös yhteiskunnan turvallisuuden.” Ajattelussa korostuu se, että vastuu on koko yhteisön, ei vain joidenkin erityisten koulutettujen jäsenten. Viimeaikainen keskustelu terveydenhuollon ja lääketieteellisen asiantuntemuksen ongelmista pakottaa meidät pohtimaan ammatillisuuteen ja ammatilliseen valtaan liittyviä kysymyksiä. On hyvä myös muistaa, ettei edellä mainittu uudelleenintegroiva häpeäntuottamisen prosessi voi koskaan toimia vain ammattilaisten voimin. Voimmeko lisätä kansalaisyhteiskunnan mukaantuloa kriminaalipolitiikkaamme ja aloittaa se kriminaalihuoltotyöstä? 1970- ja 1980-luvulla Kriminaalihuoltoyhdistyksen Helsingin aluetoimistossa vaikutti voimakkaasti Eino Helander –niminen sosiaalityöntekijä. Hän oli henkilökohtaisesti luonut mahtavan verkoston yksityisiin työnantajiin, tietääkseni osin korkeallakin johtajatasolla. Tämän verkoston avulla hän työllisti satoja, ellei tuhansia entisiä rikoksentekijöitä. Vaikka yhteiskunnallinen tilanne ja työmarkkinatilanne on tänään jokseenkin erilainen, niin silti uskon, että voidaan esittää kysymys: mikä estää meitä toimimasta niin, että ainakin suuremmille paikkakunnille syntyy ”yhteistyötä tekevien työnantajien” verkostoja tai peräti yhdistyksiä? Varsin usein kriminaalipolitiikan ammattilaisten suusta olemme kuulleet valittavaa hokemista siitä, miten punitiivinen, rangaistushakuinen yleisö, siis ympäröivä yhdyskunta on. Tällainen valitus on jo hieman kyllästyttävää, varsinkin kun usein taustalla on ajatus, ettei yleisöllä itse asiassa olisi oikeutta mielipiteisiin. Toisaalta tiukka punitiivisuus on usein myytti, joka tutkimuksissa helposti häviää. Mutta erityisen tärkeää on muistaa asia, joka liittyy niin Westermarckiin, Braithwaite’iin kuin japanilaiseen yhteiskuntaankin. Mitä vähemmän yhteisö on mukana siinä prosessissa, jossa käsitellään monimutkaista ilmiötä nimeltä rikos, sen vaikeampaa on asiaan liittyvä rationaali keskustelu. Luulen, että tässä suhteessa yhdyskuntapalvelu on saanut aikaan paljon positiivista. Kriminellien revanssi yhteiskunnassa? Kansalaisyhteiskunnan roolin kasvattamisen ohella haluaisin pohtia lyhyesti myös toista yhteisöllisiin suhteisiin liittyvää kysymystä. Kun julkisuus tuo esiin rikoksentekijöiden ja vankien keskinäisiä suhteita, näkökulma on nykyään lähes poikkeuksetta negatiivinen. Kuulemme puhetta liigoista, kiristämisestä, huumeveloista, moottoripyöräjengeistä, jne. Onko niin, ettei tällä hetkellä löydy mitään positiivista aluetta näistä suhteista, jota voitaisiin julkituoda? Ainahan meillä on ollut rikoksettomuuteen ja päihteettömyyteen pyrkivää entisten rikoksentekijöiden toimintaa, mm. uskonnollista. Mutta se on jäänyt aika pienimuotoiseksi ja usein näkymättömäksi. Ruotsissa on syntynyt mielestäni hyvin mielenkiintoinen ja tärkeä liike, järjestö nimeltä KRIS – Kriminellas revansch i samhället. Se on poliittisesti ja uskonnollisesti sitoutumaton organisaatio, aatteellinen toveriyhdistys, jonka tunnukset ovat: kunniallisuus – huumeettomuus – toveruus – solidaarisuus. Täydellinen luopuminen huumeista ja muista päihteistä on ehdoton vaatimus järjestössä. Sen tiloissa ei sallita edes keskiolutta lievemmän ”lättölin” käyttöä. Järjestön vahvuutena nähdään mm. se, että kaikki hallituksessa istuvat jäsenet ovat pyörineet vankilan ja siviilin välillä lähes 30 vuoden ajan. He korostavatkin, miten sellaiseen ihmiseen, joka on käytännössä ollut lapsuudesta saakka yhteiskunnan ulkopuolella, on ammatillisen viranomaisen lähes mahdotonta saada luottamuksellista kontaktia. Siksi tällaisten ”vanhojen linnankiertäjien” tuki ja ohjaus on ensiarvoisen tärkeää. Haastattelussa hallituksen jäsen Kauko Koivula toteaa: ”Olemme sitoutumisessamme tosissamme. Ei riitä, että annetaan käyntikortti ja kerrotaan, että toimisto on avoinna kolmen ja viiden välillä tiistaisin ja torstaisin. Istua yömajassa, jossa ”soppapullo” on kovaa valuuttaa, ja odottaa kahden päivän päästä tapahtuvaa sosiaalityöntekijän vastaanottoa, se on yhtä helvettiä. Sellaisessa ympäristössä mennään pian pitkin seiniä ja takaisin alas pimeyteen.” Sitoutuminen merkitsee myös sitä, että vankilassa KRIS:in jäseneksi liittynyt noudetaan aina vapautumisen yhteydessä suoraan vankilan portilta. Järjestö on valtakunnallinen, vaikka sen toiminta on aluksi keskittynytkin Tukholman alueelle. Jäseniä on tällä hetkellä n. 350, sekä miehiä että naisia. Toiminnan huomattavaan laajentumiseen uskotaan. KRIS:in hallituksen jäsenet kertovat kirjoittavansa historiaan uusia sivuja ja että mikään ei voi tätä aaltoa pysäyttää. Heidän mukaansa KRIS tulee muodostumaan monilla toiminta-aloilla hyvin suureksi, koska näissä ihmisissä on uskomattomia voimavaroja. Sanomani ei ole nyt se, että meidän ammattilaisten tulisi perustaa Suomessa moninkertaisille linnankundeille vastaavanlainen organisaatio. Vain he itse voivat sen tehdä. Mutta meidän tulisi pohtia sitä, miten emme jäisi tämän kaiken mm. vankilassa ilmenevän kielteisen jalkoihin. Me tarvitsisimme jonkinlaista myönteistä vastatoimintaa ja vastajulkisuutta. Ja samalla sellaista sitoutumista, johon korkeasti koulutetulla ammatillisuudellamme emme koskaan pääse. Kuka on syyllinen? Lopuksi haluaisin korostaa meidän kaikkien vastuuta meidän kaikkien asioista. Suomalainen ammatillinen keskustelu valitettavan usein etsii syyllisiä. Niitäkin varmaan löytyy, mutta aina kannattaa kysyä, mihin se syyllisten mainitseminen meitä vie. On niin helppoa kertoa, miten syypäitä näihin ja näihin sosiaalisiin ongelmiin ovat milloin lama ja sen jälkiseuraukset, milloin ymmärtämättömät poliitikot, milloin juustohöylä, milloin media, milloin virkamiehet, joskus pelkästään miehet. Fjodor Dostojevski kävi aikanaan mm. venäläisten anarkistien kanssa väittelyä siitä, kuka on syyllinen tässä maailmassa sen ongelmiin, yleensä ja erikseen. Anarkistien mukaan kukaan ei ole syyllinen ottaen huomioon yhteiskunnassa vallitsevat olosuhteet. Tätä Dostojevski ei hyväksynyt. Kaikki ei johdu vain ympäristöstä. Hän sivuaa asiaa myös ”Kirjailijan päiväkirjassa” mm. yksittäisen rikoksentekijän osalta: ”Vaikka kansa nimittääkin lainrikkojaa ”onnettomaksi” se ei ole silti milloinkaan lakannut pitämästä tätä lainrikkojana! Eikä olisi suurempaa onnettomuutta kuin se että kansa olisi samaa mieltä ja vastaisi rikolliselle: ’Ei, olet syytön, sillä ’rikosta’ ei ole!’” Mutta Dostojevski oli myös eri mieltä niiden kanssa, joiden mielestä tilanteeseen syylliset voidaan löytää ja yksilöidä. Hänen filosofisen ja uskonnollisen ajatuksensa mukaan me olemme kaikki syyllisiä. Dostojevski kirjoitti paljon lasten huonosta ja väkivaltaisesta kohtelusta. Siinäkin hän korosti meidän kaikkien syyllisyyttä ja vastuuta, myös käytännöllisellä tasolla. Ja koki itse syyllisyyttä tilanteesta. Kun pohdimme suomalaisen kriminaalipolitiikan ja kriminaalihuoltotyön kehittämistä, tunnuslauseeksi voisi myös ottaa: enemmän toimintaa, enemmän omaa sitoutumista, vähemmän syyllisten etsimistä. Lähteitä ja kirjallisuutta Braithwaite, John: Crime, Shame and Reintegration. Cambridge 1989. Braithwaite, John & Mugford, Stephen: Conditions of Succesful Reintegration Ceremonies. Dealing with Juvenile Offenders. British Journal of Criminology, Vol. 34, No. 2/1994, ss. 139-171. Dostojevski, Fjodor: Kirjailijan päiväkirja. Otava, Keuruu 1996. Ignatieff, Michael: The Needs of Strangers. London 1984. Masters, Guy & Smith, David: Portia and Persephone revisited. Thinking about feeling in criminal justice. Theoretical Criminology, Vol. 2, No. 1/1998, ss. 5-27. (Kirjoitus on lyhennelmä Kriminaalihuoltoyhdistyksen Vantaan aluetoimiston 15-vuotisjuhlassa pidetystä esitelmästä.)