Kriminaalipoliittisen keskustelun kylmät puhurit Patrik Törnudd Mitkä ongelmat ja huolet sävyttävät kriminaalipoliittista keskustelua maassa, jossa rikollisuus on useimpiin maailman maihin verrattuna alhainen ja jossa kriminaalipolitiikkaa hoidetaan verrattain sivistynein keinoin? Turvattomuus lisääntyy, uhrit on unohdettu, väkivalta raaistuu kirkuvat suomalaisten lehtien otsikot ja yleisönosaston kirjoitukset. Toisin sanoin: teemat ja sävy ovat aivan samanlaisia kuin niissä maissa, joissa rikollisuustaso on todella korkea, uhrien asema heikko ja kriminaalipolitiikka lyhytjänteistä reagointia milloin mihinkin suuntaan. Ensi näkemältä tämä tuntuu paradoksaaliselta. Moni luulee, että jonkin ongelman vakavuuden ja siitä käydyn julkisen keskustelun välillä on läheinen yhteys. Näin ei kuitenkaan ole kriminaalipolitiikassa. Yhtenä syynä on se, että rikollisuuskontrollissa on aina kyse etääntyvistä tavoitteista: jos jossakin asiassa on onnistuttu, tavoitteet tarkistetaan. Kriminaalipolitiikan ilmaisullisuus Mutta vielä tärkeämpää kriminaalipoliittisen keskustelun ymmärtämisessä on tämän keskustelun vahva ilmaisullinen luonne. Päivittely ja kovaääninen kauhistelu tuottavat – niin kuin kiroileminenkin – välitöntä tyydytystä. Rikollisuusasioista käytävään keskusteluun kuuluvat myös kontrollihakuiset vaatimukset. Jokainen meistä tietää miten ”Vaadin lain ankarinta rangaistusta...” kuulostaa jämerältä ja miten tiukka vaatimus ”Nyt on aika kerta kaikkiaan saattaa...kuriin” tuo mielihyvän värähtelyjä aina varpaisiin saakka. Riippumatta siitä puhutaanko rikollisuudesta vai iltalehdistön tavasta käydä kriminaalipoliittista keskustelua. Menneiden vuosikymmenten tarkastelu osoittaa, että Suomen rikollisuus ja kriminaalipolitiikka ovat paljonkin muuttuneet. Mutta julkisen keskustelun sävytykset ovat muuttuneet hyvin vähän. Onkin syytä otaksua, että esimerkiksi 20 vuoden kuluttua käytävässä keskustelussa tullaan edelleen ihmettelemään rikollisuuden lisääntymistä ja raaistumista ja paheksumaan käsittämättömän lieviä rangaistuksia. Samoin 50 tai 100 vuoden kuluttua. Riippumatta siitä, miten rikollisuus ja kriminaalipolitiikka todellisuudessa kehittyvät. Sen vuoksi on turha vaatia esimerkiksi yleisönosastoon kirjoittavia kansalaisia muuttamaan tapojaan. Iltapäivälehdistön otsikotkaan tuskin pienentyvät tulevaisuudessa. Kauhistelu ja pelon herättäminen tuottavat julkaisijalle rahaa ja kirjoittajalle mainetta ja itsetuntoa. Mutta on vaikea tottua siihen, että jopa TV:n pääuutislähetykset ovat viime aikoina ryhtyneet käsittelemään rikollisuusasioita iltapäivälehdistön tyyliin. Rikollisuuden pelko Sensaatiohakuinen ja pinnallinen rikollisuusasioiden käsittely julkisuudessa lisää rikollisuuden pelkoa. Kuten tutkimuksista tiedetään, erityisesti vanhemmat ja sosiaalisesti eristäytyneet ihmiset ovat heikosti suojattuja pelon lietsomista vastaan. Koska tällaista pelon lietsomista ei voida estää, on tärkeää, että rikollisuusasioista on käytettävissä riittävän monipuolista perustietoa, jolla voidaan oikaista väärinkäsityksiä ja tasapainottaa todellisuuden kuvaa. Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen ”Rikollisuustilanne” –julkaisulla on ollut keskeinen rooli väärinkäsitysten oikaisemisessa ja rikollisuuskuvan monipuolistamisessa. Siitä on tullut käsikirja, josta on saanut selville mitä todella tapahtuu. Esimerkiksi pahoinpitelyrikollisuudessa. Vanha huono tapa nojata yksinomaan tilastoihin vakavaksi tarkoitetussa tarkastelussa on väistymässä: tiedetään, että samanaikaisesti on arvioitava tilastoitua rikollisuutta, väestöhaastatteluissa esille tullutta ns. faktista rikollisuutta ja rikosten ilmituloprosentin vaihteluja. Mutta käsikirja on yleensä kuivaa luettavaa. Koska televisio on lisännyt yksittäisten rikosten esittelyä, olisi syytä myös lisätä rikollisuutta erittelevien opetusohjelmien määrää siten, että ”Rikollisuustilanteen” tavoin esiteltäisiin taustoja ja tulkintoja. TV:n keskusteluohjelmat eivät tähän tehtävään sovellu. Niissä edellä mainittu kriminaalipolitiikan ilmaisullinen aines lyö liiaksi läpi. Valitsemalla ”riittävän erimielisiä” osanottajia on helppoa saada aikaan räväkkä keskustelu ja suuria katsojalukuja, mutta syventävä analyysi ja yleisön turhien pelkojen poistaminen ei siinä onnistu. Myytti unohdetusta uhrista Sivistyneeseen kriminaalipolitiikkaan kuuluu eri osapuolten, myös rikosten uhrien huomioon ottaminen. Verrattuna muihin maihin rikosuhrien asema Suomessa on verrattain hyvä. Siihen on viime vuosikymmenien aikana tehty useita parannuksia ja tätä kehittämistyötä tullaan jatkamaan. Ne, jotka ovat olleet mukana kehittämässä uhrien asemaa ovat keskeisesti olleet samoja henkilöitä, jotka muutenkin ovat olleet uudistamassa Suomen kriminaalipolitiikkaa. Mitä sitten tarkoitetaan sanomalla että ”uhrit on unohdettu”? Harvat tämän väittämän esittäjistä todella uskovat, että esimerkiksi rangaistusasteikkoja tarkistamalla vastaavasti heilutellaan rikollisuuden määrää potentiaalisten uhrien vahingoksi. Tai että oikeusjärjestelmän oikeusturvatakeiden määrä olisi vakio: jos mielivaltaa tai sattumanvaraisuutta vähennetään rikoksentekijöiden käsittelyssä, niin jotakin olisi automaattisesti poissa uhrien oikeusturvasta. Näinhän ei ole. Eräitä harvoja erityistapauksia lukuun ottamatta rinnastus ns. nollasummapeliin ei päde. Enemmän perää lienee siinä arvostelussa, jossa moititaan kenttätason viranomaisia puuttuvasta eläytymisestä uhrin asemaan. Tämä arvostelu koskee kaikkia yleisön kanssa asioivia viranomaisia. Empatian ja myötäelämiskyvyn kehittäminen kestää aikansa. Varsin usein ”uhrin unohtamisesta” puhuvilla on hatarat käsitykset siitä, mitä on unohdettu ja kuka on unohtanut: puhetapa on yksinkertaisesti tapa ilmaista epämääräinen, kriminaalipolitiikkaan, rikollisuuteen tai maailman menoon liittyvä yleinen tyytymättömyys. Uhka ulkoapäin Vielä 1950-luvulla Suomen kriminaalipolitiikassa uskottiin, että kaikki hyvät uudistukset tulevat Ruotsista ja että kaikki Ruotsin uudistukset ovat hyviä. Vähitellen viisastuttiin. Lupaus, että rikosoikeudenhoito ja rikoslainsäädäntö jäävät Euroopan unionin toimivallan ulkopuolelle, sai aikoinaan monen empivän kansalaisen (esimerkiksi tämän kirjoittajan) äänestämään kansanäänestyksessä kyllä. Pettymyksiä on tullut. Kohta joudutaan Euroopan unionissa asetettujen velvoitteiden mukaisesti ottamaan rikoslakiin erillisprojektin puitteissa valmisteltu liigarikollisuuden tukemista koskeva säännös. Tuskin kukaan suomalainen rikosoikeustieteilijä ilahtuu tästä huonosti Suomen järjestelmään sopivasta lisäyksestä. Mutta käsky on käsky. Pahempaa on kuitenkin tulossa. Tampereen huippukokouksessa päätettiin käynnistää suunnittelu eurooppalaisen oikeusalueen luomiseksi. Lienee epäselvää, mitä se tulee merkitsemään rikosoikeudessa. Mutta kun Suomen kriminalistiyhdistyksen kokouksessa 21.10.1999 ihmeteltiin, ettei kai sentään ryhdytä laatimaan yhdenmukaisia rikostunnusmerkistöjä kaikille jäsenvaltioille, oikeusministeri J. Koskinen vastasi, että onhan tähänkin saakka lainvalmistelussa verrattu eri maitten pykäliä parhaimman ratkaisun löytämiseksi. Jos jossakin maassa halutaan laatia vaikkapa uusi varkauden määritelmä, on epäilemättä syytä tutkia muiden maiden lakikirjoja ja poimia niistä parhaimmat uudet oivallukset. Seuraava maa voi sitten puolestaan hyödyntää näitä uudistuksia ja niistä saatuja kokemuksia. Mutta on selvää, että tällainen jatkuva uudistaminen loppuisi, jos eurooppalaiset rikosmääritelmät jähmettyisivät kaikissa maissa sovellettaviin keskiarvosäännöksiin. Kompromisseina syntyvistä keskiarvosäännöksistä tulisi helposti ylimalkaisia ja rönsyileviä luomuksia, joille jouduttaisiin antamaan varsinainen sisältö vasta soveltamistasolla. Lakiperusteisuutta arvostavalla Suomella olisi tässä erityisen paljon menetettävää. Oikeusalueretoriikassa on pidetty tärkeänä varmistaa, ettei rangaistavuuden alueelle jää sellaisia aukkoja, joita esimerkiksi maasta toiseen siirtyvät talousrikolliset voisivat hyödyntää. Tämä onkin epäilemättä tärkeää. Mutta rangaistavuusaukkojen poistamiseksi ei todellakaan tarvita identtisiä rikostunnusmerkistöjä kaikissa maissa. On olemassa yksinkertaisempia keinoja turvata rangaistavuuden vähimmäispeittävyys. Tulevatko oikeushistorian tutkijat joskus ihmettelemään, miten oikeusaluehankkeiden aikaansaama käänne Suomen rikosoikeusjärjestelmän laadun kehittämisessä oikein sai alkunsa? Tuleeko vastaus olemaan, että tuli kiire improvisoida uusia aloitteita Tampereen huippukokoukseen eikä ollut aikaa käydä julkista keskustelua asiasta? Lopuksi Kun olin nuori, uskoin suoraviivaiseen kehitykseen: arvelin, että lisääntynyt tieto ja tutkimus johtavat entistä fiksumpaan, laajaan tavoitespektriin ja seurausten monipolviseen ennakoimiseen perustuvaan yhteiskuntapolitiikkaan. Ajattelin, että kriminaalipolitiikassa päästäisiin vähitellen reagoimishakuisuudesta: ymmärrettäisiin, että ensimmäinen mieleen tullut ratkaisu johonkin ongelmaan harvoin on paras. Eikä vielä toinen eikä kolmaskaan. Kehitys ei ole näin suoraviivaista, kuten eräissä maissa on nähty. Kriminaalipolitiikkaan saattaa tulla taantumiakin. Tässä ei ole kysymys ankaruus/lievyys –ulottuvuudesta. Uskon rikosoikeudellisen järjestelmän eräänlaiseen itsesäätelyyn, jossa lieventämis- ja ankaroittamispaineet eri aikoina väistämättä painottuvat hieman eri tavalla. Mutta eräiden maiden kohtalona on ollut pinnallistuva kriminaalipoliittinen keskustelu, jossa improvisoinnit, satunnainen tunteilu, yksittäisiin rikostapauksiin perustuvat uudistukset ja uudistusten aloiteoikeuden luovuttaminen kevyen lehdistön rikostoimittajille ovat johtaneet lyhytjänteiseen ja tempoilevaan kriminaalipolitiikkaan. Suomessa tilanne ei tällä hetkellä ole vielä kovin huono, mutta vaaran merkit on meilläkin tiedostettava.